Tiiha

Ja minä olen sitten numero 90

Satuin pitkästä aikaa sivuille ja täytyy nyt sitten tunnustautua koiraihmiseksi, vaikka olenkin niistä osalle erityisen allerginen. Mutta aikanaan lapsuuskodossa oli Bostonin terrieri Mökö ja se oli kyllä aika ihana Kissaa ei ole koskaan ollut, mutta onhan ne kissanpennutkin kyllä söpöjä. Mutta siis allergisuudesta huolimatta ääni koiralle!

Unohdin kiittää myös kukista, jotka laskettiin Pekan siunaustilaisuudessa geokätköilijöiden puolesta. En osannut odottaa niitäkään ja tiedän nyt, että niiden hankkimisesta vastasi ekhoc, joka tunsi Pekan henkilökohtaisesti muista yhteyksistä jo vuosien takaa. Taitaa olla niin, että jatkan tätä kätköilyä, kunhan pääsen hiukan paremmin jaloilleni. Saan varmaan mukaani muitakin uusia harrastajia. Sen verran sanon tässä, että TB Madame Butterfly, jonka oli tarkoitus lähteä mukanamme Riikaan, on vielä minulla, mutta yritän saada sen eteenpäin mahdollisimman pian. Jos joku haluaa kiirehtiä sen kulkua, niin voi ottaa minuun yhteyttä ja sovitaan, miten toimitaan. Ja Varvikellolle: ei ole missään tapauksessa lapsellista eikä loukkaavaa ajatella, että meillä on nyt oma suojelusenkeli, päinvastoin se on erittäin lohduttava ajatus, josta olen kiitollinen. Kyllä tämä elämän tarkoitus on olla olemassa IHMISIÄ varten; miten muuten selviäisimme?

Tuhannet kiitokset kymmenistä osanoton ilmauksista oman rakkaan aviomieheni Pekhan kuoleman johdosta. En osannut ollenkaan odottaa, että näin monet geokätköilijät olisivat tukenani, enhän ole koskaan tavannut yhtäkään teistä henkilökohtaisesti. Sen toki tiesin, että Pekha oli useisiin teistä yhteydessä sähköpostitse. Hän oli uskomattoman innostunut tästä uudesta harrastuksesta, jonka hän löysi ihan vahingossa surffaillessaan netissä helmikuun alussa. Yhteinen aikamme kesti neljä vuotta, neljä ehdottoman onnellista vuotta, mutta emme koskaan ehtineet muuttaa yhteen asumaan, vaikka naimisissa olimmekin. Siitä johtuen Pekha teki suuren osan kätköreissuistaan yksin, minä olin mukana vain viikonloppuisin, jolloin olimme yhdessä jommankumman luona (Pekha asui Vahdolla, minä Tuusulassa). Aika näyttää, jatkanko kätköilyä yksin; ensin pitää ainakin opetella käyttämään GPS:ää, sen homman hoiti nimittäin aina Pekha. Harrastus sinänsä on kyllä tosi mukava, mutta en ole varma, jaksanko paneutua siihen yksin; Pekhan kanssa se oli kivaa. Olen kuullut, että suunnitteilla olisi Pekhan muistokätkö ja se on minusta toteutuessaan uskomattoman suuri kunnianosoitus, jolle annan suuren arvon ja josta tulen olemaan iloinen. Vielä kerran kiitokset teille kaikille suoraan sydämestä, vaikkakin suuren surun ja ikävän keskeltä!